Päivät pitenevät ja öistäni tulee lyhyempiä. Unessakin lasken mahdottomia, luen olemattomia.  Jonakin aamuna herään sumun keskellä ja katseleni kaikkea likaisen nuhruisen lasin lävitse. Toisinaan herään timantin kärjellä keikkuen ja onnistun juuri ja juuri tasapainoilemaan bussiin. Bussi vie minut.

Taaskaan en tiedä mitä minulle kuuluu. Tiedän kyllä - joskin oman minuuteni suodattimen vääristämänä - miltä minun kuulumiseni näyttää. Kiirettä, hätäilyä, säntäilyä ja levottomuutta, niinkö?

 Tänään ihmettelin tuttua sävyjen käyttöä, hymynvärettä suupielessä ja teräviä käänteitä. Mutta en tunnistanut ennen kuin kerrottiin, enkä tiennyt mitä tyttö sohvan kulman takan oli käymässä läpi.

Langasta punottu lumipallo lennättää avaimet ikkunasta kadulle, ja perään vilahtaa iloinen hymy. Minulle, Ystävältä, ehdin tunnistamaan. Sitten kysytään ja kuunnellaan tai ei kuunnella. Miten kipeiltä sanat voivat kuulostaa, miten ne saavat pelkäämään tai varpailleen tai katumaan. Sanat harhauttavat aina vain. Ratkaisevaa on jokin muu. Mikä se on, ei ole selvää. Mutta yhdessä nauraminen on kuin sillan rakentamista. Sinunluotaminunluokse, välimatkaa taittaen.

Pienessä kädessä on viisi sormea ja pojassa on kaksi kättä ja valtava määrä toveruutta. Ja minä tiedän, että toveruus pelastaa. Äidissäkin on vain kaksi kättä, jotka saavat ihottumaa perunan kuorista, mutta yhtä paljon urheutta kuin pojassa. Voin vain olla ja välillä tuntuu, että se ei ole lähellekään tarpeeksi. On se, sen on oltava.

Tuuli heiluttaa kahden vaijerin välissä roikkuvaa lamppua. Valo osuu kylkeen, lamppu huojuu. Se ei valaise nyt. Jos vaijerit olisivat eripituiset, lamppu repsahtaisi sivuun, tai alas. Vaijerien pituuden suhde on ratkaisevaa.

Tunnen heräämiseen monta tapaa. Voi kohota lähemmäksi valveen pintaa ja vajota takaisin, ylemmäs taas ja jäädä lopulta keijumaan harmaaseen, kimaltavaan välitilaan. Iloisena tai hämmentyneenä tai peloissaan. Tai pärskähtää pinnalle vanhasta painajaisesta, jota ei enää tahtoisi kantaa mukanaan, mutta se elää ja kehittyy mukana niin kuin kasvain ja vie tilaa ja tukehduttaa. Silloin henkeä täytyy haukkoa. Voi aavistaa verhojen taakse lukitun valon kajon ja lopulta tarkistaa, että siellä se on ja tuntea häpeää tai tyytyväisyyttä tai ikävää. Tai herätä ääneen; itsepintaiseen rapinaan tai kahinaan tai surinaan tai väkivaltaiseen kolahdukseen (ja epäillä että kallon luut kolahtivat äsken pöydän kulmaan mutta mitä sille voi tehdä?) tai vieraaseen ääneen.  Voiko uneen vajota vain yhdellä tavalla? Se pakenee, jos sen yrittää puristaa etusormen ja peukalon väliin.

Kerran kuussa matkustan kahdella bussilla kuuntelemaan. Olen oppinut, että jos ensimmäisestä myöhästyy, toinenkin on jo todennäköisesti mennyt. Ja että kun ajatuslanka katkeaa, viereisessä nojatuolissa odotetaan ja jos on tarvis, ripsuinen pää pyöritetään sileäksi, pujotetaan tärisevin käsin silmään ja ojennetaan takaisin. On aikaa. On taitoa. Kun sanotaan, että koska ollaan naisseurassa, valmistaudun kuulemaan hurjia tarinoita. Kun puhutaan miehistä, käytetään sanoja, joita en tunne. Kovia sanoja lausutaan yhteisymmärryksessä; myötätuntoisin, surullisin äänenpainoin. Mihin nämä miehet ovat menneet? Mistä he ovat tulleet? Ovatko he edes menneet? Nämä vahvat ja värikkäät naiset, näissä tuoleissa, täällä. Kerivät tarinan toisensa jälkeen auki. Katse sinkoaa rautatientorin halki tuttuun hartioiden kaareen, on taittanut sitä matkaa jo 60 vuotta. Nuori tyttö hihittää yhä sairaalan vilttien alla. Meren jäällä paistaa sama säkenöivän kirkas aurinko, aina. 

...

En minä takerru

minä kulutan maata

koitan jalalla muovata

ja katson aikatauluja

minäkin tahdon jatkua

minä kadehdin hajonneita tuoleja

enempää ei voisi tapahtua

esineet ja aikataulut

jatkavat kun olen kuollut.

...

Matti Johannes Koivu

Lähden mukaan, koska minua kysytään, totta kai. Jokaisen mukaan kutsumisen otan kohteliaisuutena. (Minua, juuri minua kysytään!) Matkalla täti vilkuttaa meille näyteikkunasta. Hetken päästä hän avaa oven;tytöt tulkaa iltakahville. Ei me nyt, me vain sitä pankkiautomaattia...Hassu täti, kylvää hyvää mieltä. Perillä on hämärää. Siellä on varattuja istuimia, puolillaan olevia viinilaseja ja herkkiä kasvoja. Kuuntelijoiden jalat nykivät ja joidenkin sormet vilistävät minulle outoja kuvioita. En tiennyt, että tänään kuulisin musiikkia tuskasta. Se on selvää, kun katselen laulajan kehoa, ilmeitä ja kuuntelen äänen syviä sävyjä. Illan päätteeksi esiintyy uusi ryhmä, jonka esitys on luullakseni ensimmäinen laatuaan. Mutta tämä tapa olla on tuttu;  tempo, ilmeet, mustavalkoisuus ja räjähtävät värit, selkien jäykkyys sekä katseiden painuminen, heittäytyminen. Ja nämä sanat, lauseet, laulu. Kotiin kulkiessa kenkien kannat kopisevat katuun.

Yritän taipua, riisua kaiken ylpeyden, olla niin hyvä, vihreä ja puhdas kuin sammal. Vettyä viileässä, pehmustaa, antaa virran huljutella helmani riekaleiksi. Tämä ei ole kulumista vaan kasvamista.

Mutta en kuule enkä tunnista omaa ääntäni. En tunne valintojani, en ymmärrä perustelujani. Eikö minulla ole perusteluja? Onko se, että tänne, kun en muuallekaan? Nämä sanat, kun ei muitakaan? Nämä jalat ja tämä tie, kun? Tämä virta vesi ja lohkareen laki - tämä valo, tämä tila, tässä näin ?

Tiedän miten pelargonian on tarpeellista levätä. Osaan painella rusinoita pullapojan navaksi ja hymyillä hermostuksen pois. Näistä kyllä tunnistan itseni. Aivan kuin olisin piilossa.  

Olen kerran vieraillut valojen kaupungissa. Ajoimme autolla kaupungin kupeeseen, portista sisään ja edelleen halki valtavan valoista ja putkista kasatun kyhäelmän. Sen laidalta löytyi laiva ja laivasta hytti ja hytistä vieraanvarainen asukas ja jääkaappi. "Otatko oluen?". Se oli yksi Euroopan suurimmista öljysatamista, silkkaa valoa ja rautaa.  Utopia?

1.Mitä jäi käteen, - millä mielellä olet vuoden 2006  päättyttyä?

Olen suhteellisen hyvällä mielellä, mutta millin verran krapulassa. Olen myös puolen millin verran väsynyt koko loman kestäneestä flunssasta.

Mutta mitä jäi vuodesta käteen...Tämä oli tekemisen vuosi. Tein monia asioita, joista olin haaveillut pitkään, mutta joita olin aina lykännyt milloin mistäkin syystä. Ryhdyin vapaaehtoistyöhön, valmistuin, pääsin jatkokoulutusohjelmaan. Muutin kimppakämppään ja kotiuduin keskelle Helsinkiä kummallisen helposti. Sain paljon uusia kavereita sekä kohtasin myös muutamia samanhenkisiä ihmisiä. Tein kivoja reissuja sekä ulkomailla että kotimaassa. Myönnän, että tämä vuosi painottui paljonkin tekemiseen ja oleminen jäi vähemmälle. Olin perheeni kanssa ja yksinäni vähän. Kaiken tämän ohella tein töitä liikaa ja olin ajoittain todella stressaantunut.

2. Onnen hetkesi?

Ehkä mieleenpainuvimpia oli hetki keskellä Balaton-järveä. Tunteja oli takana. Vierellä oli tuntematon ystävä, matkakumppani. Aurinko piirsi rannekkeen kuvan ihooni, mutta ei polttanut selkää. Uskoin siihen, että kehossani on voimaa. Matkanteko vedessä oli helppoa, kevyttä ja vastusta oli juuri sen verran kuin jaksoin ponnistella. Tunsin, että ylitin oman epäuskoni kynnyksen.

3. Suurin surusi?

Olin aika hukassa jossakin vaiheessa. En oikein tunnistanut elämääni omakseni. Tuntui, etten tiennyt mitä halusin ja että siihen astiset valintani eivät olleet omiani. Olin myös surullinen, koska siteet läheiseen ihmiseen katkesivat.

4. Tekemäsi teko, jota kadut?

Käännyin pois. Ystäväni odotti minua lammen keskellä, sumussa. Oli aamuyö ja hilpea seurue ystävän takana. Silti minä käännyin pois ja olin pelkuri. 

5. Haaveesi, joka ei toteutunut?

En päässyt ottamaan osaa juoksutapahtumaan rasitusvamman takia.

6. Laulu vuodelle 2006

Röyksopp: Poor Leno

Mietin pitkään tätä, koska musiikki on ollut olennainen osa tätä vuotta. Tämän laulun tulen varmasti yhdistämään 2006 vuoteen ja niihin vaihteleviin tunnelmiin, joita tänä vuonna olen kokenut.  

7. Mitä sinulta jäi tekemättä?

Ei tunnu siltä, että olisi jäänyt tekemättä mitään erityistä, mitä olisin tahtonut tehdä. Tein paljon hienoja asioita.

8. Suurin pelkosi, jonka jouduit käsittelemään vuoden aikana?

Yksinolemisen ja epäonnistumisen pelko.

9. Mitä vuosi sinulle opetti?

Minulla on rautainen tahto ja ystäviä, joihin voin luottaa. Olen itselleni liian ankara ja väsytän itseni vaatimalla itseltäni liikaa. Sen asian kanssa on opittava olemaan varuillaan.

10. Mitä lupaat tulevalle vuodelle vai et mitään? Miksi?

En lupaa mitään erityistä. Yritän elää päivän kerrallaan ja yhden asian lupaaminen koko tulevalle vuodelle ei oikein ole linjassa sen kanssa.

11. Millaisena näet tulevan vuoden?

Se on suuri kysymysmerkki. 365 päivää, joihin jokaiseen mahtuu 24 tuntia. Niihin mahtuu varmasti paljon kaikenlaista ja onneksi en vielä tiedä, että mitä. Muuten en nukkuisi öisin :)

Nyt tahdon mennä ja olla; kylässä, kadulla ja menossa. Niin käy, että kuljen halki seurueiden, tuoretta tai kaukaista toveruutta huokuvien halausten, kummallisten kättelyiden ja numeroiden vaihtojen. Ajan bussilla uusia reittejä ja tuttuja, joita luulen vieraiksi ja uusiksi. Kävelen kiiltävää katua ja otan ojennetun piparin. Puunhalaaja, minusta sanotaan.

Miksi toisen kotoa ei erota persoonan ääriviivoja ja toisen koti on kuin omistajansa keuhkot? Ja miten erilaisia ihmisten kosketukset ovatkaan; jokainen, erilainen. Miten eri tavoin ihmiset käyttävätkään samoja sanoja. Miten monta mahdollisuutta ymmärtää toinen ihminen väärin. Tai oikein.

Tuntuu, että arvioin ihmisiä väärin. En tunnista pahaa oloa enkä tiedä murhetta humalaisen harhailevassa katseessa ja haen surua sieltä, missä sitä ei ole. Tai ainakin luulen niin. Muiden mieliin minusta on jäänyt iloa, hymyä, valoa, kerrotaan. Eivätkö ne ole nähneet, miten romahdan, miten huojuen kuljen?! Miten työlästä voi olla kori käsivarrella kulkeminen. Minä arvion ihmisiä miten sattuu ja arvostelen itseäni. Niin että sattuu. Olen ankara, pääasiassa itselleni. Hmm.

Pienet siniset emalipallot vierivät pitkin lattiaa, pitkin selkää, katoavat maton sinisiin kiemuroihin. Ne tekevät seuraa puisille renkuloille, jotka täplittävät huoneeni nurkkia. Kahdet helmet samana päivänä. Sataa ja kuljemme rantaan. Kunpa myrskyäisi, on sanottu joskus, mutta nyt kuljetaan hartiat korvissa märin lahkein ja haetaan suojaa. On paljon puhetta, on ystävyys ja väsymys. Sade liiskaa meidät kiviseinien sisään. Lämpöiseen tunnelmaan pääsee sisään kiertäen. Ensin seinän vieret, tuntemattomat kasvot, sitten tutut hymyt, sanat, sävelet. Laura on lavalla. Osaa laulaa suoraan ja kauniisti. Muistan pienen tytön laulamassa pikkulinnusta riemuissaan, kevyesti ja korkealta, sinisin silmin.

Pieni lämpöinen kammio on pullollaan. On hymyileviä ihmisiä, monet tärkeillä kynnyksillään. Asunnonoston, yhteenmuuton, parisuhteellisuuden ja tiesminkä edessä ne seisovat. Niin rohkeasti - pelotta tai pelosta huolimatta, että voin vain ihailla. Katselen, kuuntelen ja anturoin tunnelmaa. Minä tiedän, että näen vain osan kynnyksistä ja kuulen vain osan kuiskauksista. Olen kuuro ja sokea kaikelle, millä minulle ei ole merkitystä ja merkityksen annan sille, mikä minua koskettaa. Mikä minua koskettaa, minkä annan tulla läpi rankiastani? 

Seuraamme sadetta, rantoja, katuja, hyväntuulista naurua. Aamu on riittävän pitkän unen päässä. Aamu on kerrankin silloin, kun ei enää väsytä. Aamulla katson tauluja ja tajuan itseni jollakin kynnyksen kaltaisella yrittämässä alas. En vain tiedä, että minne on alas.

Pellen poskissa maalia, maalin alla iho. Kuoppainen poski, kulunut?

Hyvä mieli, paha mieli, kuperkeikka. Spagaatti ja pyrähdys.

Murhe kyntää kuperaksi. Mitä on murhe?

Sirkuksessa soitetaan, haitari haluaa rallattaa.

 Kävelin pitkin kaupunkiani keltainen muovipussi kädessä roikkuen ja korvat laputettuina. Kiertelin, kurkistelin ja kyykistelin nähdäkseni paremmin. Sieraimissa syksyn viileää ilmaa. Silmissä haalistunutta keltaista ja vieraskielisiä säkeitä ikkunalaudoitetun talon ovesta. Naapurikaupan pussia kantava vanha mies kaarteli kuten minä; aivan kuin aarretta etsien. Kotiin tultuani vaihdoin lakanat ja kaivoin käsiini kirjan, josta minulta pyydettiin mielipidettä. Lukeminen melkein jumittui alkusivuille kehnon kielen takia. Olisin voinut itsekin kirjoittaa sellaista. Mutta jatkoin ja huomasin, että kirjailija punoo tarinaa kauniisti. Kirja kertoo palasiksi hajoamisen opettelusta ja tähän päivään pelastumisesta; eheytymisestä. Juuri siitä, mistä minä olen itseni vaivalloisesti vieroittanut.

Muistan kyllä, millaista on retkahtaa veltoksi ja paljastaa arpinen rinta. Muuttua sylissä pelosta täriseväksi lapseksi ja huutaa äitiä niin, että henki ei enää kunnolla kulje. Niistää paperipinkallinen nenäliinoja ja sitten herätä hiljalleen. Palata ihmisen käden vetämänä kuluvaan hetkeen, turvaan.

Minä pöydän äärellä, toisella puolella ystävä. Ystävän vatsassa uusi ihminen, joka leikataan esiin kaksi viikkoa etuajassa. Olen onnellinen, että vielä pystyn ymmärtämään ja saamaan yhteyden. Se ei ole itsestään selvää, ikinä. Ehkä näinä päivinä uusi elämä vetää henkeä ensimmäistä kertaa myös toisaalla. Erityinen elämä; kuroutunut miehestä, jota kai rakastin ja jos niin, rakastan yhäkin. Vuosien takainen tunne vuosien takaiseen ihmiseen on kyllä olemassa, enkä usko että se mihinkään tulee häviämään. Se on muinaisjäänne, lasivitriiniin kuuluva.

Matkustin aamulla bussilla kahden pitkän neljän kotoisan seinän sisällä vietetyn päivän päätteeksi. Palkinnoksi? Helsinki näytti selkeän nyrjähtäneeltä uusien linssien läpi. Ohi kurvasi rekka, joka ratsasti toisen rekan reppuselässä. Tien poskien puissa ei ollut juurikaan lehtiä, paljaat tummat oksat vain. Viereisen penkin sivuilta sinkoili lauseen pätkiä silmiini ja huomasin, että aamun matkustajat katsoivat päin. Näkivätkö ne määränpäätä kohti etenevän uraohjuksen, yksin harhailevan tennaritytön vai bussiin juuri ja juuri mahtuvan tukahdetun hihityksen?

Iltapäivällä minulle sanotaan, että on häpeä, että minulla ei ole poikaystävää. Ei, ei sinulle, vaan niille pojille, korjataan. Onko shame häpeä? Mikä on häpeän ja säälin ero? Hetkeä aiemmin olen kinannut kahvilassa siitä, saako ystäväni tarjota minulle kahvikupin ja voisarven. Kyllä hän saa,  kunhan ensin selittää, että niin on tapana. Tunnen itseni tavattomaksi. Häpeällinen ja säälittäväkin saatan kyllä ajoittain olla.

 Tässä on jotain samalla tavalla liikauttavaa kuin Eeva Kilven koukistuvissa, hiljalleen yhteen hitsautuvissa rakkauden hahmoissa. Auttaa jaksamaan, kun otsalohkosta valuu öisin jotakin epämääräistä kurkun tukkeeksi. Siis tällainen flunssantainnutusresepti tällä erää: Risto, villasukat ja inkiväärillä sekä valkosipulilla ryyditetyn sopan valmistaminen ja nauttiminen hyvässä seurassa.

Sisar sortuu, murenee. Somuus katoaa tiskialtaan reunalla. Poikuuskin nelistää karkuun ja jättää jälkeensä joukon vakavia miehiä; pimeän kyntäjiä, valoaaltojen väistäjiä. Mutta Oton jälkikasvun selkäranka on kiveä ja hartiat kostean raskasta sammalta. He säilyvät ihmeen suorina, vain aika on väärä tai vieras. Kuka tahansa voi ostaa rahalla lipun ja lipulla paikan viikoiksi auringosta, mutta hämärä kutsuu kotiin. Siellä he veisaavat laahaavia säveliään, näkevät tarkasti lähelle ja kauas, mutta eivät naapuriin. Raha riittää kaikkeen tarpeelliseen; flanelliin, monoihin ja keittojuureksiin. Flanelli lämmittää, jos veden kierto pattereissa seisahtuu.

c

Mutta kuka on Otto, saarnamies? Otto on väkevä. Hän kihlaa Martan. Tosikasvoisen, synkkäsilmäisen Martan, joka solmii kasvonsa huivilla eroon mustasta mekosta. Otto jyrisee iloiten ylistäkää, herraa hyvää kiittäkää. Askeleet eivät taivu tanssiin, eikä viini nosta punaa juonteita kerääville kasvoille. Pellon laidalle leviää lapsilauma. Salama harventaa katrasta. Navetassa on lämmintä ja lempeän hämärää. Siellä on kostea turpa ja karvainen, kohoileva kylki. Kivet jäävät pelloille oman onnensa nojaan, kun murheet vierivät maailmalle. Laimenevatko, lientyvätkö ne, kun tila ympärillä kasvaa? Mitä voi siirtyä sukupolvelta polvelle? Sinisen katseen koteloivat kulmaluut? Valon taju?