Siellä, missä vietin 16 ensimmäistä vuottani, oli ihana kirjasto. Vaalearuskea, pieni ja puinen. Siellä oli se permanentattu täti, joka ojensi vasta päällystämänsä kirjan tiskin yli. Reppuni olkaimet ratkeilivat kirjojen painosta ja äiti yritti niitä kuroa umpeen. Sieltä löytyi myöhemmin mustankiiltäviä levyjä, aina vain lisää salaperäisiä kirjoja kuluneine kansineen ja joskus jopa rahisevia kasetteja. Kuljin hyllyjen välissä kuin aarteen etsijä, kurkistellen miltä kannet näyttivät, miten ensimmäinen lause alkoi... Aarteita todella löysinkin.

 Tuon pienen ja kotoisan kirjaston avulla jaksoin asua viimeisetkin neljä vuotta tuolla paikkakunnalla. Sävelet, sanat, matkat maailmojen halki kannattelivat minua hetken yläpuolella. Sepitin, satuilin ja sivelin maalia suojakseni. Miten vaikeaa olikaan oppia myöhemmin taipua elämään hetkessä...Hmm. Opin sen kyllä lopulta.

Olisin varmasti kovin erilainen tyttö ilman tuota kirjastoa ja näitä sanoja. Yhä on juhlavaa mennä kirjastoon ajan kanssa, löytöretkelle. Internet on olomuotona kovin erilainen, mutta täältäkin voi joskus löytää aarteita. 

"Kirkon pihassa kaatunut enkeli/istuu otsallaan luminen laastari/ näetkö miten viima käy sen paitaan kii/ näetkö kauhua, pettymystä/ mitä iloa, surua, lempeyttä/ on jäätynyt sen siipiin kivisiin.

On meitä kaksi ja kolmas on kivienkeli/ ja jossain muualla muitakin/ jotka päivän tään yön puolella valvottiin"

Ei yksin kirjasto, eikä pelkät sanat. Ystäväni, olen loputtoman kiitollinen siitä, että valvoit kanssani.