Torstai oli se päivä, jolloin tuntui, että syksylle suunnittelemani ELÄMÄ lahdattiin. Ainakin minusta tuntui siltä. Yksi pieni kokous töissä; that´s it. Minua ollaan sysäämässä suuriin saappaisiin, enkä ole ihan varma, miten ne kykenen täyttämään. Jos olisin mies, lähtisin kai sotaan soitellen. Ainakin luulen niin, koska monet tuntemani miehet tekisivät juuri niin, samalla rintaa röyhistellen. Mutta minä olen ajoittain epävarma ja väsynyt venymään.

Välillä uskon siihen, että minähän se olen, joka laajenen ja kaarrun maapallon ympäri. Pelastan. Autan. Jaksan. Niin, minä juuri!

Kun olin nuorempi, uskoin useammin kykyyni venyä, vaikka syytä saattoi olla vähemmän. Katsoin televisiosta Nobelin saajien puhe-sessiota ja olin vakuuttunut, että tuolle lavalle minä kipuan. Hih! Nykyisin en anna aivojeni taipua moiseen akrobatiaan kovin usein ja se on sääli. Kai ikä tuo nyrjähtämisen pelon...tai jotain.

Mutta niistä saappaista. En ole ihan varma, pidänkö niiden mallista ja materiaalista, vaikka varpaani yltäisivätkin kärkiin asti. Eiköhän se selviä sovittamalla.