Jääkausi vei ajatukseni jälleen harhareiteille. Tänään oli kai siihen sopiva hetki, joten se kävi helposti: höyhenenkevyesti se nyhtäisi hihasta ja samassa sai pinnistelemään paineen, tuoksuttomuuden ja kylmyyden mielikuvakyhäelmien kanssa. On vaikeaa kuvitella 10 000 vuoden ajanjakson pituutta ja maankamaran päällä makaavan jäämassan korkeutta, laajuutta tai edes sen väriä Tiedän, että elämä on joutunut siirtymään jään tieltä, metri metriltä, mutta eikö kukaan ole ollut aistimassa millaista on äänettömyys ja etenkin jään äänet? Se on puhunut niin painokkaasti, että lauseen perään piirretyt huutomerkit näkyvät yhä. Se on rouhinut vimmoissaan helmoillaan kalliot laakeiksi, salaisia viestejä sisältäviksi ja unohtanut hajamielisyyksissään kukkulan päälle orvon lohkareen uhkaamaan mummolan marjapensaita. Kun se on ollut uupunut, sen on ollut pakko luopua kantamuksistaan. Huikean suuriksi ja kauniiksi vanoiksi se on lastinsa osannut pinota. 

Kaikki tapahtui eilen! Silmänräpäys sitten Eeva työnsi Aatamin käteen keihään ja ojensi omenan evääksi: mene ja tee jotain. Luulen, että omena paleltui tundralla.