Minähän taidan seisoa omilla jaloillani. Opin arvostamaan jokaisen tukea tarjoavan olkapään läsnäoloa ja maassa myttynäkin tärisin, uudelleen ja uudelleen. Nyt kun päivä alkaa jo keräillä helmojaan, huomaan allani kaksi horjuvaa jalkaa. Omiani ovat molemmat. Vahvat jalat, jotka vievät minua eteenpäin sitten kun liikkeen aika on. Oikea nilkka on enää vain vähän suurempi kuin vasen, mutta sellaiseksi se saattaa jäädäkin.

Näillä jaloilla olen oppinut kävelemään, juoksemaan ja nyt - olemaan juoksematta. Piti pysähtyä, katsoa silmiin tilannetta ja luottaa siihen, että nämä jalat kantavat ilman liikettäkin. Vielä minä liikunkin, mutta en silmät suljettuina, pakon sanelemana.

Vedän henkeä ja katselen, kun yö hivuttaa hameensa laajemmalle, laajemmalle...Elokuun lempeys on vielä vain unissani.