Monilla naispuolisilla kavereillani on ollut jonkin sorttinen 25-vuoden ikään liittyvä "mietiskelytauko". Ei kai se ole sittenkään niin sukupuolisidonnaista, koska sinkkumieskin on aihetta pyöritellyt. Tuntuu, että ikä itsessään liittyy aika vähän siihen, miten aikuiselta tuntuu. Siihen se tietenkin liittyy, miten aikuiselta PITÄISI tuntua. Nykyisinkin on yhä paljon ulkopuolelta tulevia odotuksia, joiden mukaan tietyn ikäisen pitäisi tehdä sitä-tätä-ja-tuota ja omistaa vähintääkin oikean kokoinen läjä tavaraa... Aiemmin sosiaaliset paineet ovat varmaan olleet huomattavasti merkittävämpiä ja ajaneet ihmisiä avioliittoon kuin avioliittoon - hyvään tai huonoon. Nuoruus elämänvaiheena on käsittääkseni muutenkin pidentynyt jatkuvasti ja etenkin viimeisen sukupolven aikana, jostain kumman syystä...

Itse kömmähdän tuon 25 vuoden maagisen rajapyykin ylitse muutaman viikon päästä. Olen työpaikallani kuopus ja sinkkuuntumisen myötä myös jotenkin rentoutunut tulevaisuuden suunnitelmien vääntämisen suhteen. Ehkäpä ainakin osittain näistä syistä johtuen nyt tunnen olevani oikeastaan "nuorempi" kuin aikoihin. Mitä se nuorempi sitten tarkoittaakaan? Sitäkö, että omistan vähemmän tavaraa ja asun pienemmässä asunnossa ? Lasten nimiäkään en ole ehtinyt vielä valmiiksi miettiä. Onnetonta teinelyä!

Uskoisin, että kumppanin löytymiseen vaikuuttaa suuresti se, että haluaako ja uskaltaako oikeasti kohdata ihmisen, josta voisi tulla seuraa tälle elämänmittaiselle polulle. Pakko myöntää, että välillä tuntuu, että vastaan tulee vain kummajaisia. Yritän ajatella, että se johtuu jotenkin itsestäni, kyvyttömyydestäni nähdä avoimin mielin uusi tuttavuus. Ehkä en sitten ole ihan vielä valmis mihinkään varteen otettavaan. Näinä iltoina seuranani on usein juuri ennen nukkumaan menoa Carrie ja kumppanit. Olen jo alkanut hiljalleen kaivata jotain muutakin.