Kylläpä osaa olla epävarma olo. Jotenkin hilpeän krapulainen, mutta siten, että sata ajatusta pyörii päässä. Estävät pirulaiset edes siihen kurjaan unen tapaiseen vaipumisen... Useimmiten vastaavassa tilassa pää tyhjenee täysin. Tällä kertaa on toisin.

Tämä taitaa johtua siitä, että minulla on tapaaminen. Tapaaminen, jota minun ei olisi pitänyt sopia ja johon minun ei kannattaisi mennä. Luulisi, että kaikki on jo sanottu ja tunneskaalan kaikki sävyt käyty läpi. Että jäljellä olisi enää väsynyttä likaisen harmaata. En tiedä onko näin. Pelkään sitä. Pelkään kaikkea tässä tapaamisessa ja silti; minulla ei ole muuta kuin se.

Muistot ovat kuin lyijyn raskas jätevuori, joka painaa selkärankaa vinoon ja jäytää lapaluita. Taakkaa paikallaan pitävät remmit pureutuvat rintakehääni ympäröivään lihaan yhä syvemmälle ja se sattuu, helvetisti. Haluaisin jo vapaaksi.

Miksi irti päästäminen on niin vaikeaa?