Menin rannalle töiden jälkeen, sadetta katsomaan. Löysin kallion, jolla nautiskelin auringon viimeisistä viipyilevistä säteistä kahden ihanan pojan välissä, kauan sitten. Muistan halunneeni omalla tavallani molempia; toisen halusin pois ja toisen pään olisin halunnut painaa syliini. Kumpikaan ei onnistunut silloin. Löysin myös paikan, jossa maailmani alkoi murentua. Muistan, kuinka syksyinen ilta kävi vähiin ja hävisi. Minä pimeässä, epätoivoisesti yhteyttä yrittäen, peläten vierasta sävyä äänessä. Tänään minä olin rannalla yksin. Sade tuli ja meni; minä jäin. Lähdin viimein rannalta kotiin ja kertailin matkalla mielessäni kuluneita kuukausia. Valutin vielä muutaman suolaisen kyyneleen, hyvästiksi. Kotia lähestyessäni minut ottivat vastaan ahtaat kadut terasseja pullottaen ja humaltuneita hilpeitä veikkoja kannatellen. Tuli hyvä mieli.

Kotona minua odotti kirjekuori. Sisällä oli kännykkä ja kirje, jonka lopussa luki T: Löytäjä. Hymyilyttää tämä elämä. Satua tämä on ja minä olen prinsessa!