Kun minä en tiedä, mikä on tarpeeksi. Epäilen. Arvion. Väheksynkö vai katsonko todellisuutta silmiin niinä hetkinä, kun kaikki näyttää kuplalta? 

Haluan olla reilu. Välillä tuntuu, että roikun toisessa antamalla toisen roikkua itsessäni. Silti ajattelen, että mitään sidoksia ei ole, eikä ehkä koskaan tulekaan. Joskus taas ajattelen, että tämä on ok; katsellaan, tunnustellaan ja maistellaan oloamme. Miksen nauttisi siitä, mitä käsissäni on? Miksen antaisin ajan kulua ja näyttää millaiselle mallille asiat rullaavat?

Tiedän kyllä, että luulin pitäväni aurinkoa kämmenelläni ja että se poltti pahoin ja sammui sitten. Nyt en ottaisi käsiini mitään, niihin sattuu. Mietin, olenko hullu, kun luulen, että se edes oli aurinko. Ehkä se oli vain kynttilä, jonka tuuli sai lepattamaan. Yritin suojata sitä kämmenelläni. Kirpaisu iholla, liekin hiipuminen, totaalinen tukahtuminen. Miten vain; käteen sattuu ja minä olen kulunut.

Soitin ystävälleni ja puhuin. Voi miten hyvältä tuntuu tietää, että hän on olemassa minua varten ja kuuntelee. Ei edes yritä ymmärtää, eikä neuvoa, mutta välittää. Kuin majakan lämmin valo heittelevässä vedessä, tuulisessa paatissa, liiskaisissa vaatteissa. Myrskyä, majakkaa ja rantaa tarvitsen.