Istun koneessa. En näe tuttua katua, en jättimäistä kirkkoa enkä edes sitä jättimäistä puistikkoa. Siellä alhaalla ne ovat, mutta välimatka on liian pitkä. Maa liikkuu hitaasti allani, mutta silmäkulmassa näkyvä moottorin reuna pysyy paikallaan. Olo on kuin 70-luvulta kaivettua toimintaelokuvaa katsoessa;  kaikki on hidasta ja lavastetun oloista.


Tiedän, että tänään on viimeinen toiselle kuuluva tavara viety pois varastostani. Se oli se ärsyttävä, rikkinäinen ja mitätön, ainoa kiistakapula, josta pääsin eroon siististi, ilman kasvojen vastakkain asettamista ja sanojen välisten taukojen tulkitsemista. Nyt pöydän pitäisi olla puhdas. Minusta tuntuu, ettei jäljet tule lähtemään ikinä irti.


Myönnetään. Nyt on krapulapäivä. Se raskas ja harmaa sekä ryhdittä eteenpäin raahustava. Tänään on tallailtu kanavan reunoja, kilistelty laseja ja silmäilty laiskasti hypistelykauppojen hyllyjä. Aurinko on iskenyt silmää minun, lurppaluomisen sankarin kanssa.


Sankarin!? Niin, takana on todellakin riman ylitys. Sen jälkeen oli hyvä jatkaa ponnistelua ylöspäin. En vain tiedä onko suunta oikea.