Kuten monet muut, minäkin olen eksyksissä ollessani pohtinut parasta tapaa takaisin - tai ehkäpä ensimmäistä kertaa - kartalle löytämiseen. Tähdistä suunnistaminen ja käden uurteiden maamerkkeinä käyttäminen ovat vain muutamia vaihtoehtoja. Vai menisinkö sinne minne muutkin? Mutta minne  muut ovat menossa, tuollaisella kiireellä?!

Karttaa ovat etsineet aiemmatkin kulkijat; kauniisti.

"Kukkui muinaiset käkeni, entiset ilokäkeni,/ kukkui ennen illoin, aamuin, kerran keskipäivälläki:/mikä nyt sorti suuren äänen, äänen kaunihin kaotti?/Suru sorti suuren äänen, huoli armahan alenti;/sill ei kuulu kukkuvaksi, päivän laskun laulavaksi,/minun iltani iloksi, huomeneni huopeheksi.                                                                         

Enkä nyt tuota tieäkänä, miten olla, kuin eleä,/ tällä ilmalla asua, näillä mailla matkaella./ Oisiko emo elossa, vanhempani valvehella,/ sepä saattaisi sanoa, miten pystössä pysyä,/ murehisin murtumatta, huolihin katoamatta,/ näissä päivissä pahoissa, apei´ssa miel´aloissa!"

Emo hauasta havasi, alta aallon vastaeli:/

"Viel´ onpi emo elossa, vanhempasi valvehella,/ joka saattavi sanoa, miten olla oikeana,/ murehisin murtumatta, huolihin katoamatta,/ niissä päivissä pahoissa, ape´issa miel´aloissa:/ mene Pohjan tyttärihin! Siell´ on tyttäret somemmat,/ neiet kahta kaunihimmat, viittä, kuutta virkeämmät,/ ei Joukon jorottaria, Lapin lapsilönttäreitä.

Sieltä naios, poikaseni, paras Pohjan tyttäristä,/ jok` on sievä slmiltänsä, kaunis katsannoisiltansa,/ aina joutuisa jalalta sekä liukas liikunnolta!"

         -Kalevala-

Neuvo voi olla jokaiselle etsijälle erilainen. Silti; ihminen ei taida juuri muuksi muuttua. Kysymykset säilyvät sukupolvesta toiseen samoina, aina kerrallaan yhden ihmisen maailman mullistavina. Ällistyttävä järkäle tuo Kalevala! Kiitos, kumarrus ja haikean kunnioittava silmäys näillä leveyspiireillä muinoin tallanneiden ihmisten suuntaan.