Viikko sitten tiputin kohdennetun atomipommin: pläsh-bäng-pläsh! Hiroshima jatkoi kai elämäänsä entiseen malliin, mutta sitä ennen se sanoi, että minä olen irronnut kolhuinen prinsessa. Lisäsi, että että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Minä en ole Hiroshiman prinsessa enkä tiedä uskonko tuohon viimeiseen lauseeseen. Mutta tiedän, että se on lause, joka parantaisi kolhut ja oikoisi ruttuiset helmat.

Niin se teki, pyörähti auringon ympäri tämä pallo. Nopeasti. Minä menin siinä mukana uikuttaen, kun en muuta voinut. Vaikka luulin, etten mennyt, kun olin niin...irronnut paikoiltani ja poissa raiteiltani. Eilen istuin lauteilla ja ympärillä oli tiheää, kosteaa ilmaa. Kiuas sihisi. Se kuiskasi minulle, etten ole ikinä irronnut, koska paikkaa ei ole. Että olen avannut silmäni vain tälle äärettömyydelle ja että minä siinä nahkani sisällä, luineni kaikkeni, olen sattuman oikku, joka on kuin höyry ympärilläni; sitä on kaikkialla. Hengästytti sen kiukaan tarinoinnit. Kuuntelin silti.

Taidan ryhtyä silittämään, koska huomenna on juhlat.