21426.jpg

Ajoin bussilla ohi varikosta, jossa torkahteli entinen ratikka; jalaton, kädetön ja melkein päätönkin kapistus. Aurinko paistoi ja ajattelin samettihameessani, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin oppia lentämään perille pääsemikseksi. Sillät tavalla pääsee juuri sinne minne tahtoo. Melkein jo tunsin viitan läpsyttävän pohkeitani vasten ja kasvojeni sujahtavan läpi harsoisen pilven. Ylös, rajattomaan, päämäärättömään! Korvissa soi sävelet ja suupielet pyrkivät ylöspäin nekin. Minä menisin.

Painoin STOP-nappulaa. Ovi ei avautunut oikealla pysäkillä vaikka huutelin kuskille. Eikä seuraavallakaan pysäkillä. Mitäs tuosta, ajattelin. Kauniissa ja raikkaassa aamussahan on vain mukavaa kävellä muutama pysäkinväli. Edessäni kääntyi harmaa pää, jonka tarmokas omistaja oli asiasta eri mieltä. Etkös sinä nyt hyvä ihminen tajua huutaa kovempaa! Aivan kuin mies olisi ollut minulle raivoissaan. Kummallista tunteiden tuhlausta.

Seuraavan kirjoituksen laitan tänne sen jälkeen, kun olen juonut  useita kahvilitroja ja graduni on valmis.