Hei A,

Mitähän sinne kuuluu? Olen miettinyt sinua ja tätä kirjoittamista jo pitkään, mutta enpä vain ole saanut itseäni paperin ääreen. Yritetään nyt! Palasin kotiin toissapäivänä. Taisin olla liian kauan paikoillani, koska kaupunkiin tulo oli kuin ilman  vetäminen tyhjiksi puristettuihin keuhkoihin. Älä käsitä väärin; loma sujui kyllä hyvin. Minä vain en nyt ole...sellainen.

Toivon, että joskus olen. Kuvittelen keinahtelun edestakaisin-edes-takaisin kellon raksuttaessa kaapissaan tahtia. Jää tulee ja peittää avoimen selän ja vettyy keväisin kohinalla ja minä keinahtelen. Ääneni haurastuu, värisee ja lopulta sen säikeet särkyvät, käteni, yhä ryppyisemmät, hyväilevät multaa ja keinahteleva sylini upottaa vaivatta kaikki maailman murheet. Mutta nyt hämärää on liikaa; se tulee ja tukkii kaikki aukot. Salpaa suun, silmät ja sieraimet. Täytyy puhaltaa se pois, räväyttää luomet selälleen ja levittää kädet, pyrkiä valoon.

Hautuumaalla oli tänäkin vuonna paljon kynttilöitä. Astelin lumeen tallautuneita polkuja pitkin ja itkin. En tiedä oliko kyyneleiden syynä  suru vai hyvä olo. Ehkä ne sekoittuivat keskenään. Onkohan niillä edes eroa? Eikö ihmisessä kauneinta ole harras, hämärä ja tumma? Siihen syvälle siististi kätkettyyn säröön ihmisessä kiinnytään.

Nyt olen täällä kaupungissa. Täälläkin on kynttilänvaloa ja oikeita ihmisiä, mutta täällä on toisenlainen rytmi. Askelten äänet kulkevat lyhyemmän matkan ja monistuvat, kun ne kimpoavat kiviseinästä toiseen. Yritän kovasti opetella elämään tässä hetkessä. Se on taiteilua eilisen ja huomisen väliin jäävällä trapetsinohuella kaistaleella, täsmälleen valkoisen paperiarkin paksuisella.

Tuntui hyvältä kirjoittaa näin uuden vuoden kynnyksellä. Näiden juhlapäivien suurin merkitys itselleni taitaa olla ajan kulun mittaaminen. Sen kuluminen on turvallista.

Toivon, että tapaisin sinut pian. Olet tärkeä. Lämmin halaus ja onnea vuoteen 2006!