31339.jpg

Yhä pienemmäksi käyvät valot takanamme ja lopulta lennämme pimeässä. Mitä jätän taakseni? Viikko on ollut täynnä tutustumista ja tasapainoilua, yrittämistä ja yhteyden luomista. Löysin ihmisen, johon miellyin välittömästi ja varauksetta, pinnallisen iloisella tavalla. Nukkaa villapaidan hihoissa ja siniset, vakavat silmät. Sanat myötäilivät, viihdyttivät ja nojauduimme kevyesti pöydän ylle. Löysin myös toisen, kaltaiseni. Katsoin peiliin ja huomasin niskakarvojen pörhistymisen, suoran selän sekä alttiuden nauruun johtavaan piikittelyyn. Viimeisenä iltana minut istutettiin teekupin ja pöydän väliin humalan antamalla tarmokkuudella. Sain kuulla sen, minkä jo tiesinkin; kurkisteluni peiliin oli huomattu ja olin paljastunut. Minut kuvattiin ihmeen tarkasti, kauniistikin. Viimeinen lause oli se, mitä en olisi halunnut kuulla.

Minä viehdyn verbaaliseen taidokkuuteen. Pelkät sanat eivät vain riitä. Haluan veren virtaavaan vauhdilla varpaista sormenpäihin. Haluan kaiken.

Huomasin myös kuinka vahvaksi olen tullut. Kiinaksi olen rauhallisesti ja kauniisti kulkeva tyttö. Miksen voisi olla sellainen suomeksikin?