Välillä hämmennyn tarmokkuudesta, jolla yritän muuttaa itseäni ja elämääni. Pyrin ajattelemaan avoimesti ja myös lopultakin tekemään niitä asioita, joita olen vuosia vain suunnitellut. Minä hymyilen ja nauran ihmeen paljon. Silti tämä elämä pysyy täsmälleen samana. Ostan metri kertaa puolitoista- kokoisen valokuvakehyksen ja rikon lasin ennen kuin saan sen seinälle.

Välillä tuntuu siltä,että olen eristyksissä todellisesta elämästä ja kaikki tämä yrittäminen on vain huutomerkin piirtämistä; tapa hakea yhteyttä sinne kalvon taakse. Kuitenkaan en usko kovin paljon siihen, että oma käsi määrää täällä keulan suunnan. Mikä sen sitten määrää? Lapsiveden laineiden laulu ja odottavan äidin unet?

33462.jpg