37715.jpg

 

Mummon vanhan nojatuolin sylissä on hyvä katsoa elokuvaa, vaikka on paha olla. Elokuva on keskinkertainen, siinä päähenkilö lopettaa nukkumisen. Ajattelen, että onneksi ei ole tuota. Olen vastaillut ystävieni kysymyksiin viikkojen ajan kieltävästi itsekseni ihmetellen, mitä ne sellaista kysyvät, kyllä minä nukun. Nukun, vaikka kukaan ei ole vieressäni vahtimassa tuhinaani ja hampaiden narskutustani. Päivisin sydän takoo liian nopeasti ja suu hymyilee; illan tullen lerpsahdan sänkyyni kuin likainen ja märkä rätti. Nukun kuvia näkemättä samaan asentoon jähmettyneenä.

 

Sitten se tulee. Luulen, että se on vakavaa, että elimistöni ei kestä sitä. Huojun huoneesta toiseen peittoon kääriytyneenä itkeskellen. Ensimmäinen uneton yö on pitkä ja kauhea. Aamuyöllä vaivun uneen tunniksi ja sitten lähden töihin. Usean kuukauden ajan nukun korkeintaan 2 tuntia vuorokaudessa. Ajattelen paljon sinisen eri sävyjä, juon iltaisin lämmintä maitoa ja teen sänkyyni tyynyistä pesän. Uni ei tule. Vaihdan kampaukseni silmille valuvaksi otsatukaksi ja jaksan nauraa. Unettomuuttani tuskin huomaa ulkopuolelta, ja sisäpuoleltakin siihen pakotukseen takaraivossa tottuu. Mutta ihmeellistä se on. Kuntoni nousee kohisten, enkä uuvu mistään. Ystäväni kysyessä vastaan, ei en vieläkään, mutta ehkäpä jo pian. Elämä ei ole kevyttä. Iltaisin tunnen miten ympärilleni kerääntyy tuttuja rakkaita hahmoja. Suojelevat.

 

Lopulta tulee loma ja matkustan hiljaiseen taloon. Kaappikello pysäytetään ja kahden viikon ajan  kuuntelen sen äänettömyyttä. Kun palaan kaupunkiin, varaan ensimmäisen vastaanottoajan, mikä on saatavilla. 15 minuuttia. Siinä ajassa ehtii sanomaan, että en pysty nukkumaan, saisinko nukahtamislääkkeitä. Saapuessani vastaanotolle olen kuin pingoitettu jousipyssy. Takana on kahden viikon itse kyhätty helvetti. Olen lupautunut majoittanut kotiini ihmisen, jonka kanssa muodostimme vuosia perheen.  Minulla ei ole muuta omaa kuin paha olo ja unettomuus.

 

Mitä sinulle kuuluu, kysyy lempeä nainen. Nuoli sinkoaa ilmaan. Kerron, että seinät ovat sortuneet yössä ympäriltäni ja että minua paleltaa jatkuvasti, kun en voi nukkua. Tärisen koko ajan enkä saa kyyneleiden valumista loppumaan. Myötätuntoiset silmät katsovat minuun ja suu sanoo, että nyt olisi tärkeää ottaa selville mitä sinulle kuuluu. Älä huoli nukkumisesta, se ei ole ongelma. Minulle tarjotaan melatoniinia, unihormonia. Jo ovella seisoessani minulle tarjotaan vielä puhelinnumeroakin. Otan myös sen. Numero kuuluu pehmeälle tädille, joka haluaa tietää kuka minä olen. Kerron seinien väreistä, siitä miten ne rakennettiin ja miten ne romahtivat. Pehmeä täti istuu nojatuolissa ja toteaa, että minä olen vanhanaikainen. Nykyään ostetaan Ikeasta. Sitten muistan hiljaisen talon ja kerron siitäkin. Täti kysyy mitä minä haluan. Haluan leijailla jälleen kevyesti unesta toiseen.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Bussi vie minut asuinalueelle, jossa on valkoisia suuria taloja. Se, joka tulee minulle tutuksi, on vanha ja hauras. Siellä asuu hiljainen nainen ja suuria koiria. Istumme olohuoneessa, jossa on koleaa. Minä puhun. Hiljaisen naisen repliikin vuoro tulee, kun 45 minuuttia on lopuillaan; se kysyy haluanko tulla uudestaan. Lempeä nainenkin haluaa tavata säännöllisesti ja puhua kanssani, tietysti. Minä haluan puhua kaikkien kanssa. Muistan hymähtäneeni vuosia sitten tytölle, joka totesi, että puhuminen on naisten tapa hoitaa sielun haavoja. Se iski itse sanoja niin kuin saumuri tikkejä ja odotti sinä vuonna elämäänsä tummaa pitkää miestä. Tähtien asento oli oikea. Nyt puhun ihmeen paljon. Puhun puihin hiirenkorvat, itselleni lentävät jalat ja pölyt pois hiljaisen talon vintiltä.

 

Sängystä on tullut pelottava vene, johon nousen vain kun en enää voi muuta. Unentunnit venyvät  hiljalleen kahdesta kolmeksi ja ylikin. Ne vetäytyvät takaisin, jos lattia narisee tai jos naapurissa vierailee kirkuja tai jos olen liian iloinen. Kun unihormoni loppuu, en enää soitakaan lempeälle naiselle. Se on varmasti kiireinen ilmankin; on monia, jotka tarvitsevat myötätuntoisia silmiä 15 minuutin ajan. Minua on alkanut lopultakin väsyttää.

 

-----

Hassua, että tämä postaus tuli kirjoitettua juuri nyt. Olen lukenut toisaalla kokemuksista, jotka ehkäpä nostivat tämän pintaan. Tuntui hyvältä kirjoittaa se auki. Kiitos  Veloena!