Olen ollut pitkään hiljaa täällä, kun on ollut niin paljon olemista ja tekemistä muualla. On tapahtunut paljon pieniä, mutta merkittäviä asioita. Niin kuin kaupan löytyminen! Nyt saan ihania luomutuotteita ja hyvää palvelua saman katon alta ja aivan työmatkani varrelta. Kun eksyin sinne ensimmäistä kertaa myyjä etsi minulle flunssaoloani lievittäviä herkkuja. Olin aivan myytyä tyttöä.

 

Olen tätä nykyä iltaisin ja viikonloppuisin koulutuksessa, jonka jälkeen aion osallistua elämäni ensimmäistä kertaa vapaaehtoistoimintaan. Tämä on jotenkin iso juttu minulle. Asia tuntuu tärkeältä ja sellaiselta, että siitä voisi tulla ajan myötä "omaani". Ei tällä maailma pelastu, mutta tuntuu hyvältä olla tekemässä jotakin sellaista, jonka myötä asiat saattavat olla menossa edes oikeaan suuntaan.

 

Pari viimeistä viikkoa olen pyörinyt kevätvillityksissäni paikasta toiseen ja kolmanteen ja samalla yrittänyt hoidella orastavaa flunssaa siinä sivussa. Eihän siitä mitään tule. Kymmenes puolikuntoinen päivä piti viettää sitten vihdoin kotona, vaikka olisin tahtonut töihin ja pelaamaan ja ja ja... Tänäänkin pakotin itseni jäämään töistä kotiin. Annoin itselleni kyllä luvan mennä siihen ihanaan kauppaan hakemaan kuivattua inkivääriä, (joka todellakin aukaisee nenän ja piristää mielen) ja matkalla istuin hetken puiston penkillä auringossa lukemassa runoja. (Oi, runoja!) Kolme mummoa ja viisi koiraa tulivat tekemään minuun tuttavuutta ja minusta tuntui, että tuolla kymmenellä minuutilla, jonka vietin siinä puiston penkillä oli vähintäänkin valtavan tervehdyttävä vaikutus.

 

Olen tapaillut erästä miestä pari viikkoa. Hän on erikoinen ja... lääkäri. Ihmiset nyt vain ovat erikoisia, joten mitä siitä. Mutta lääkäriksi ei niin vain tulla. Siitä on tiettyjä seurauksia, jotka aika usein ovat olleet omasta näkökulmastani katsottuna ei-niin-suotuisia. Tai sitten lääkäreiksi vain hakeutuu tietyn tyyppisiä yksilöitä. Tästä miehestä en vielä tiedä. Hän on älykäs, etenemisessään erittäin hidas sillä vanhanaikaisella tavalla ja häkellyttävän suora. Kolmansilla treffeillä hän kysyi, että onko tässä potentiaalia mihinkään minun mielestäni? Jostain syystä vasta tuo kysymys sai sellaisen ajatuksen hiipimään takaraivoon, että siinä voisi olla. En oikein ymmärrä omaa tunne-elämääni. Olen niin äärettömän hidas tunnistamaan omia tunteitani. Ikään kuin yrittäisin huijata koko ajan itseänikin siinä missä mennään. Hmm.

 

Toinen merkki (tämän sairauden lisäksi), joka kielii siitä, että olen päästellyt viime aikoina menemään liian lujaa on (ylläri ylläri...) pankkikortin tunnusten ja salasanan häviäminen. Heitin ne kai siivotessani roskapönttöön. Olen krooninen pankkikortin hävittäjä, mutta tämä oli jotain aivan uutta. Mutta viesti on selvä ja sama: Andorra, liikaa touhua. Suhtaudun tähän kyllä jo tätä nykyä huolestuttavan tyynesti...:)

 

 

P.S. Olen löytänyt uudelleen Nitsin ja ensimmäistä kertaa satumaisen dA dA dA:n hienoine Bilbao Boa-lauluineen!!!