Noin kuukausi sitten poika kysyi, että istuisinko ja kuuntelisinko, jos se kertoisi, mitä minusta ajatteli viikon tiiviin tuttavuuden jälkeen; hyviä asioita ne olisivat. Se tuntui pelottavalta ja epäröin antaa lupaa. Tunsin itseni jollain tavalla selkä seinää vasten ahdistetuksi. Annoin kuitenkin luvan ja kuuntelin, eikä se pahaa tehnyt. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jäin ihmettelemään, että miksi minun on niin vaikeaa uskoa, että ihmiset ajattelevat minusta hyvää, ja vielä sanovat ajatuksensa ääneen, ilman sen kummempia taka-ajatuksia. En oikein tiedä onko kyseessä itsetunnon puute vai vain muitten rehellisyyteen kohdistuva epäluuloisuus. Entiseksi käynyt ihmissuhteeni tiesi tämän. Miten vaikeaa, minun olikaan opetella uskomaan niihin tärkeisiin sanoihin. Lopulta ne muuttuivatkin valheeksi. Suhteen varaan tuettu mielikuva itsestä romahti yhdessä yössä.

Viime kuukausina olo on tuntunut hyvältä ja jotenkin vapautuneelta. Voin todellakin tehdä niitä asioita mistä itse nautin. Täytän röyhkeästi perjantai-iltani lenkkipoluilla ja lämpöisellä viltillä sekä tuhlaan vapaa-aikaani museoissa ja konserteissa. Ja jopa kurssilla, jonka päätteeksi toivon tosin voivani auttaa myös muita ihmisiä. Tajusin, että minun ei tarvitse käydä baareissa vaikka olen parisuhteeton. Haluaisin kyllä ihmisen elämääni, mutta tällä hetkellä en halua etsiä baarista. Se tekee kyyniseksi ja krapulaisen masentuneeksi.  

Ihminen. Olisitpa kirjastossa haravoimassa levyhyllyjä tai valikoimassa mandariineja kaupassa.

.