Fyysisyys ilmoittelee itsestään. Ei mielihyvän ja saavutuksen muodossa kuten normaalisti esimerkiksi juoksemisen, tanssin ja pelaamisen kautta. Ohimoita jomottaa ja olo on voimaton vitamiinikuurista ja antibiooteista huolimatta. Olen ollut jo pitkään sairaana ja puolikuntoinen. Mieleen hiipii se surkea toive, että olisipa joku... joka huolehtisi ja sanoisi, että älä mene töihin vaan lepää viellä. En pidä tämän laatuisista ajatuksista. Minä se olen, joka olen tottunut piiskaamaan itseäni yli riman vaikka kuinka väsyttää, vaikka olisi aika antaa riman olla. Olen kyllä yrittänyt opetella olemaan itselleni hyvä. Sallinut itselleni uusia harrastuksia, opetellut hakemaan hyvää oloa liikunnasta ja kultaisesta keskitiestä. Pitäisi olla vielä parempi; kohdella itseään niin kuin rakasta ihmistä kohdellaan. Peitellä iltaisin viltin alle, herätellä aamuisin lempeän hitaasti ja antaa sunnuntai-iltapäivisin aikaa hyvälle ololle. Olisi myönnettävä kuinka elintärkeää onkaan rakkaiden ihmisten seura. Ei ole suoritusta tämä elämä. Olemisen opettelua kai vain.

17924.jpg