Ei käy isälle selittäminen, että minä olen oikeissa töissä, että saan siitä palkkaakin. Tietäähän se, että minä nypin työkseni rikkaruohoja ja vatkaan litkuja putkessa edestakaisin. Miten te sitä samaa ruohoa vuositolkulla, aika yksitotista puuhaa? Ettekös te jo selvitä sitä? kysyy isä, erinomainen kuopan kaivaja. Neljäkymmentäkaksi vuotta isä on kaivanut kuoppaa ja minä olen aina tiennyt, että isä on siinä muita parempi. Sen selkä on muita suorempi ja lehtiä se lukee toisten isiä kauemmin. Isä on myös humoristi. Kun sankari pulikoi ahtojäiden lomassa, isä osaa kertoa, että on siellä kuvausryhmäkin, eikä sitä miestä oikeasti palella, eikä se ainakaan huku. Isä kysyy aina uudelleen ja minä yritän raapustaa kuvaa milloin maailman ravinnontuotannosta milloin vertausta verisuoniston tärkeydestä. Kolmannella kerralla kerron kuinka monta nollaa on sen tärkeän ykkösen perässä. Isä ei todellakaan usko eikä minulla ole rikkaruohoja parempia sanoja.

 

Äiti sanoo, että silmät menevät pilalle lukemisesta ja antaa ymmärtää, että liiallinen liikunta on vaarallista ajantuhlausta. Äiti olisi tahtonut minun maalaavan maisemataulun olohuoneen seinälle, mutta en minä sellaista osannut tehdä. Äiti sanoo, että minä osaan mitä vain haluan eikä usko, kun sanon, että tavarat on jaettu ja eroamme oikeasti. Sanoo vain, että tekisi mieli sanoa, että lasten oikuttelua ja niin sanoessaan sanoo lasten oikuttelua.

 

Äiti ja isä, en ole kaivannut tukea (työntämistä) reittini löytämiseen. En tiedä vielä millainen se on, mutta epäilemättä kiemurainen. Riittäisi, että vain olisitte ja halaisitte välillä. (Se, mitä minun piti jo eilen kirjata muistiin, ei ollut kevätlevottomuus-tarinointia vaan:) Oli hienoa kuulla, että itsensä löytämiseen menee yleensä noin kymmenen vuotta. Saan olla siis vielä kahdeksan ja puoli vuotta pää pensaassa tai pyörällä tai ihan sekaisin, kunhan se vain mukana kulkee! Tätä en halua unohtaa.