Matkustin aamulla bussilla kahden pitkän neljän kotoisan seinän sisällä vietetyn päivän päätteeksi. Palkinnoksi? Helsinki näytti selkeän nyrjähtäneeltä uusien linssien läpi. Ohi kurvasi rekka, joka ratsasti toisen rekan reppuselässä. Tien poskien puissa ei ollut juurikaan lehtiä, paljaat tummat oksat vain. Viereisen penkin sivuilta sinkoili lauseen pätkiä silmiini ja huomasin, että aamun matkustajat katsoivat päin. Näkivätkö ne määränpäätä kohti etenevän uraohjuksen, yksin harhailevan tennaritytön vai bussiin juuri ja juuri mahtuvan tukahdetun hihityksen?

Iltapäivällä minulle sanotaan, että on häpeä, että minulla ei ole poikaystävää. Ei, ei sinulle, vaan niille pojille, korjataan. Onko shame häpeä? Mikä on häpeän ja säälin ero? Hetkeä aiemmin olen kinannut kahvilassa siitä, saako ystäväni tarjota minulle kahvikupin ja voisarven. Kyllä hän saa,  kunhan ensin selittää, että niin on tapana. Tunnen itseni tavattomaksi. Häpeällinen ja säälittäväkin saatan kyllä ajoittain olla.