Kävelin pitkin kaupunkiani keltainen muovipussi kädessä roikkuen ja korvat laputettuina. Kiertelin, kurkistelin ja kyykistelin nähdäkseni paremmin. Sieraimissa syksyn viileää ilmaa. Silmissä haalistunutta keltaista ja vieraskielisiä säkeitä ikkunalaudoitetun talon ovesta. Naapurikaupan pussia kantava vanha mies kaarteli kuten minä; aivan kuin aarretta etsien. Kotiin tultuani vaihdoin lakanat ja kaivoin käsiini kirjan, josta minulta pyydettiin mielipidettä. Lukeminen melkein jumittui alkusivuille kehnon kielen takia. Olisin voinut itsekin kirjoittaa sellaista. Mutta jatkoin ja huomasin, että kirjailija punoo tarinaa kauniisti. Kirja kertoo palasiksi hajoamisen opettelusta ja tähän päivään pelastumisesta; eheytymisestä. Juuri siitä, mistä minä olen itseni vaivalloisesti vieroittanut.

 

Muistan kyllä, millaista on retkahtaa veltoksi ja paljastaa arpinen rinta. Muuttua sylissä pelosta täriseväksi lapseksi ja huutaa äitiä niin, että henki ei enää kunnolla kulje. Niistää paperipinkallinen nenäliinoja ja sitten herätä hiljalleen. Palata ihmisen käden vetämänä kuluvaan hetkeen, turvaan.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minä pöydän äärellä, toisella puolella ystävä. Ystävän vatsassa uusi ihminen, joka leikataan esiin kaksi viikkoa etuajassa. Olen onnellinen, että vielä pystyn ymmärtämään ja saamaan yhteyden. Se ei ole itsestään selvää, ikinä. Ehkä näinä päivinä uusi elämä vetää henkeä ensimmäistä kertaa myös toisaalla. Erityinen elämä; kuroutunut miehestä, jota kai rakastin ja jos niin, rakastan yhäkin. Vuosien takainen tunne vuosien takaiseen ihmiseen on kyllä olemassa, enkä usko että se mihinkään tulee häviämään. Se on muinaisjäänne, lasivitriiniin kuuluva.