Tuntuu, että arvioin ihmisiä väärin. En tunnista pahaa oloa enkä tiedä murhetta humalaisen harhailevassa katseessa ja haen surua sieltä, missä sitä ei ole. Tai ainakin luulen niin. Muiden mieliin minusta on jäänyt iloa, hymyä, valoa, kerrotaan. Eivätkö ne ole nähneet, miten romahdan, miten huojuen kuljen?! Miten työlästä voi olla kori käsivarrella kulkeminen. Minä arvion ihmisiä miten sattuu ja arvostelen itseäni. Niin että sattuu. Olen ankara, pääasiassa itselleni. Hmm.