Langasta punottu lumipallo lennättää avaimet ikkunasta kadulle, ja perään vilahtaa iloinen hymy. Minulle, Ystävältä, ehdin tunnistamaan. Sitten kysytään ja kuunnellaan tai ei kuunnella. Miten kipeiltä sanat voivat kuulostaa, miten ne saavat pelkäämään tai varpailleen tai katumaan. Sanat harhauttavat aina vain. Ratkaisevaa on jokin muu. Mikä se on, ei ole selvää. Mutta yhdessä nauraminen on kuin sillan rakentamista. Sinunluotaminunluokse, välimatkaa taittaen.

Pienessä kädessä on viisi sormea ja pojassa on kaksi kättä ja valtava määrä toveruutta. Ja minä tiedän, että toveruus pelastaa. Äidissäkin on vain kaksi kättä, jotka saavat ihottumaa perunan kuorista, mutta yhtä paljon urheutta kuin pojassa. Voin vain olla ja välillä tuntuu, että se ei ole lähellekään tarpeeksi. On se, sen on oltava.

Tuuli heiluttaa kahden vaijerin välissä roikkuvaa lamppua. Valo osuu kylkeen, lamppu huojuu. Se ei valaise nyt. Jos vaijerit olisivat eripituiset, lamppu repsahtaisi sivuun, tai alas. Vaijerien pituuden suhde on ratkaisevaa.