Kerran kuussa matkustan kahdella bussilla kuuntelemaan. Olen oppinut, että jos ensimmäisestä myöhästyy, toinenkin on jo todennäköisesti mennyt. Ja että kun ajatuslanka katkeaa, viereisessä nojatuolissa odotetaan ja jos on tarvis, ripsuinen pää pyöritetään sileäksi, pujotetaan tärisevin käsin silmään ja ojennetaan takaisin. On aikaa. On taitoa. Kun sanotaan, että koska ollaan naisseurassa, valmistaudun kuulemaan hurjia tarinoita. Kun puhutaan miehistä, käytetään sanoja, joita en tunne. Kovia sanoja lausutaan yhteisymmärryksessä; myötätuntoisin, surullisin äänenpainoin. Mihin nämä miehet ovat menneet? Mistä he ovat tulleet? Ovatko he edes menneet? Nämä vahvat ja värikkäät naiset, näissä tuoleissa, täällä. Kerivät tarinan toisensa jälkeen auki. Katse sinkoaa rautatientorin halki tuttuun hartioiden kaareen, on taittanut sitä matkaa jo 60 vuotta. Nuori tyttö hihittää yhä sairaalan vilttien alla. Meren jäällä paistaa sama säkenöivän kirkas aurinko, aina.