Yöllä. Väsyneenä, kun piti puhua ei-mistään, sanojen merkitys oli muuttunut ja hämärän peitossa: osa niistä oli kadonnut ja osa vyöryi ilmoille salakavalasti valehdellen, uhitellen. Sanat imivät ja kiskoivat pelon pyörteeseen, josta löytyi yhä lisää upottavia, raskaita sanoja. En tiennyt, pystynkö kannattelemaan, haluanko. Voimattomuus sormenpäissä. Hei-hei, nähdään joskus. Koko päivä kuin harvan järven pohjalla kulkien; humisevaa surullisen kosteaa harmautta. Illalla avasin oven enkä tiennyt vastausta. Sen takaa löytyi ihminen, peloissaan. Oviaukossa kohosin ilmaan ja huomasin, ettei minun tarvitse kannatella. Vieretysten sohvalla istuen oli helppoa puhua samaa kieltä. Pehmein, avoimin huulin voi nousta pyörteeseen, jossa ei väärinkäsityksiä voi syntyä. Joskus sanat ovat liikaa.