Pienet siniset emalipallot vierivät pitkin lattiaa, pitkin selkää, katoavat maton sinisiin kiemuroihin. Ne tekevät seuraa puisille renkuloille, jotka täplittävät huoneeni nurkkia. Kahdet helmet samana päivänä. Sataa ja kuljemme rantaan. Kunpa myrskyäisi, on sanottu joskus, mutta nyt kuljetaan hartiat korvissa märin lahkein ja haetaan suojaa. On paljon puhetta, on ystävyys ja väsymys. Sade liiskaa meidät kiviseinien sisään. Lämpöiseen tunnelmaan pääsee sisään kiertäen. Ensin seinän vieret, tuntemattomat kasvot, sitten tutut hymyt, sanat, sävelet. Laura on lavalla. Osaa laulaa suoraan ja kauniisti. Muistan pienen tytön laulamassa pikkulinnusta riemuissaan, kevyesti ja korkealta, sinisin silmin.

Pieni lämpöinen kammio on pullollaan. On hymyileviä ihmisiä, monet tärkeillä kynnyksillään. Asunnonoston, yhteenmuuton, parisuhteellisuuden ja tiesminkä edessä ne seisovat. Niin rohkeasti - pelotta tai pelosta huolimatta, että voin vain ihailla. Katselen, kuuntelen ja anturoin tunnelmaa. Minä tiedän, että näen vain osan kynnyksistä ja kuulen vain osan kuiskauksista. Olen kuuro ja sokea kaikelle, millä minulle ei ole merkitystä ja merkityksen annan sille, mikä minua koskettaa. Mikä minua koskettaa, minkä annan tulla läpi rankiastani? 

Seuraamme sadetta, rantoja, katuja, hyväntuulista naurua. Aamu on riittävän pitkän unen päässä. Aamu on kerrankin silloin, kun ei enää väsytä. Aamulla katson tauluja ja tajuan itseni jollakin kynnyksen kaltaisella yrittämässä alas. En vain tiedä, että minne on alas.