Päivät pitenevät ja öistäni tulee lyhyempiä. Unessakin lasken mahdottomia, luen olemattomia.  Jonakin aamuna herään sumun keskellä ja katseleni kaikkea likaisen nuhruisen lasin lävitse. Toisinaan herään timantin kärjellä keikkuen ja onnistun juuri ja juuri tasapainoilemaan bussiin. Bussi vie minut.

Taaskaan en tiedä mitä minulle kuuluu. Tiedän kyllä - joskin oman minuuteni suodattimen vääristämänä - miltä minun kuulumiseni näyttää. Kiirettä, hätäilyä, säntäilyä ja levottomuutta, niinkö?

 Tänään ihmettelin tuttua sävyjen käyttöä, hymynvärettä suupielessä ja teräviä käänteitä. Mutta en tunnistanut ennen kuin kerrottiin, enkä tiennyt mitä tyttö sohvan kulman takan oli käymässä läpi.