Sisar sortuu, murenee. Somuus katoaa tiskialtaan reunalla. Poikuuskin nelistää karkuun ja jättää jälkeensä joukon vakavia miehiä; pimeän kyntäjiä, valoaaltojen väistäjiä. Mutta Oton jälkikasvun selkäranka on kiveä ja hartiat kostean raskasta sammalta. He säilyvät ihmeen suorina, vain aika on väärä tai vieras. Kuka tahansa voi ostaa rahalla lipun ja lipulla paikan viikoiksi auringosta, mutta hämärä kutsuu kotiin. Siellä he veisaavat laahaavia säveliään, näkevät tarkasti lähelle ja kauas, mutta eivät naapuriin. Raha riittää kaikkeen tarpeelliseen; flanelliin, monoihin ja keittojuureksiin. Flanelli lämmittää, jos veden kierto pattereissa seisahtuu.

c

214400.jpg

 

Mutta kuka on Otto, saarnamies? Otto on väkevä. Hän kihlaa Martan. Tosikasvoisen, synkkäsilmäisen Martan, joka solmii kasvonsa huivilla eroon mustasta mekosta. Otto jyrisee iloiten ylistäkää, herraa hyvää kiittäkää. Askeleet eivät taivu tanssiin, eikä viini nosta punaa juonteita kerääville kasvoille. Pellon laidalle leviää lapsilauma. Salama harventaa katrasta. Navetassa on lämmintä ja lempeän hämärää. Siellä on kostea turpa ja karvainen, kohoileva kylki. Kivet jäävät pelloille oman onnensa nojaan, kun murheet vierivät maailmalle. Laimenevatko, lientyvätkö ne, kun tila ympärillä kasvaa? Mitä voi siirtyä sukupolvelta polvelle? Sinisen katseen koteloivat kulmaluut? Valon taju?  

 

214397.jpg