17136.jpg

Minä pidän jaloistani. Pienenä suostuin laittamaan ne vain mustiin tai sinisiin verkkareihin, joista polveni sitten puhkesivat katselemaan ohi vilistäviä maita ja mantuja. Niillä pääsee katolle, satulaan ja  ympäri-ympäri-ympäri sen järven, jolle joutsenet joka kevät laskeutuvat lepäämään. Juuri niillä tanssitaan tuntikausia, hypätään ystävän kaulaan ja kävellään yöllä oudon kaupungin rautatieasemalta hostelliin, kun oikeaa linja-autoa ei löydy. Eivät ne ole sellaiset gasellimaiset, vaan pitkät ja jäntevät. Niissä näkyvät viime talven aikana juoksutossun alle sullotut kilometrit. 

Nyt molemmat jalat näyttävät pahkuraisen arpisilta. Oikea on nivelen kohdalta hieman vasenta paksumpi ja vasemmassa sääressä on iso ja yhä kipeä patti, juuri siinä nivelen yläpuolella. Ensimmäisen aiheuttanut haaveri oli oikeastaan syy siihen, että aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Purin harmistuksen tuntojani tänne, kun en päässyt lenkille enkä lopulta itse maratonillekaan. Silloin tuntui, että huono onni on tehnyt pesän korvani taakse. Vasemman jalan loukkasin kaksi viikkoa takaperin ja se on käyttökunnossa jo nyt. Haavereiden välissä ehdin kokea niin paljon iloa ja hyvää tuuria, että tiedän, ettei mitään pesää olekaan.

Tämä kaikki pätee myös viimeaikaisiin ihmissuhteisiini. Kaksi pettymystä olen hiljattain kokenut; sen ensimmäisen, joka salpasi hengityksen pitkäksi aikaa ja sen toisen, joka pakotti yskimään. Miten edetä molemmille jaloille astumista sekä vastaantulijan katsetta arastellen?

En tiedä paistaako arpikudos ensi kesänä hellehameessa kulkiessani. Haluan uskoa, että joku hyväilee joskus jalkojani pitäen niistä erityisen paljon juuri noiden kolhujen kohdalta.