Jo illalla aloin epäillä, että eilinen extreme-työpäivä oli ehkä sittenkin liikaa orastavalle flunssalleni. Aamulla jouduinkin punomaan viikonloppusuunnitelmat uusiksi. En päässytkään maalle viettämään pakkaspäiviä itsetehdyn ruisleivän taivaallista tuoksua haistellen. Tyytyminen on coop comsumin-nenäliinpakettiin ja vinon videopinon anteihin. Sen lisäksi päätin tehdä kerrankin ruokaa. Enkä mitä tahansa ruokaa, vaan alusta asti väännettyä soppaa, joka on niin tujua, että pöpöt pökertyy. Menin ratikalla kauppaan, joka on parin sadan metrin päässä ja tulin kotiin kassi pursuten sellerinvarsia, inkivääriä, sipuleita, porkkanoita ja valkosipuleita. Ja tietenkin appelsiineja ja mustaherukoita, joita ilman mikään tauti ei tainnu! 

34893.jpg

Siitä on varmasti melkein kaksi vuotta, kun viimeksi olen päässyt haistelemaan vasta pilkottua inkivääriä. Tämänkertainen yksilö olikin erityisen mehukkaan oloinen ja valkosipulitkin ihastuttivat; olivat niin kauniita. Muistin millaista on taiteilla keittiössä. Raaka-aineet ikäänkuin kertovat, mitä ne rinnalleen tarvitsevat. Onnistun ruuan laitossa aina. Kun leivon, katselen ohjekirjaa otsa kurtussa, mutta kun saan käsiini tällaisia aarteita, voi ohjekirjat unohtaa. Tai no, ehkä pitäisi puhua menneessä aikamuodossa, sillä olen lopettanut ruuan laittamisen. Hävettäväistä tunnustaakaan, että siihen on niin kurja syy. Se oli yhteinen ja loputtoman jännittävä harrastus entisen ihmissuhteen kanssa. Monet ruuat olen vain tahtonut unohtaa. Niinpä olen siirtynyt syömään mitä milloinkin. Tiedän, että itseänihän siinä rankaisen, sillä ruuan laitto on ihanaa, luovaa ja eheyttävää puuhaa. Mutta tässäkään asiassa kukko ei laula käskien.

 34894.jpg

 Tein tuhdisti currylla ryyditetyn keiton, johon pilkoin Itämeren lohta. Sen jälkeen nukuin monta tuntia ja nyt on olo jo paljon parempi. Ehkäpä annan inkiväärin vietellä minut tekemään gado-gadoa tässä jonakin päivänä.