Kolmetoista vuotta sitten oli yö ja tämä tie. Aika oli kumma kävelylle, taivalkin pitkä ja pimeä. Sitä taittamassa oli kaksi tyttöä. Ei ne nousseet auton kyytiin. Kiipesivät katolle ja puuhun. Oudonlaisia, ajateltiin. (Ehkä kolmentoista korvilla jokainen on outo. Jos ei satu olemaan, sitä kai tavoitellaan kaksin verroin hanakammin. En tiedä kumpi oli kyseessä.)

 

Jatkoin ja väänsin suorasta korpitiestä silmukan. Kolmetoista kasvoi kahdeksikymmeneksikuudeksi. Askel oli ihmeen kevyt ja ilma hyväntuntuista hengitellä, pölytöntä. Aurinko liikkui illassa viipyillen. Punaista pilviverhoa seurasi hiljainen sininen ja lopulta äänetön hämärä. Eväsjuoma hupeni. Roudan railot kammottivat, vaikka ne näkyivätkin tummina käärmeinä. Niitä pystyi väistämään, kunhan katsoi eteensä ja piti askelen vakaana. Ei antanut pelon herpaannuttaa. Naamannäköisen talon jälkeen tie kaarsi valoon. Oli oudonlaista, kaunista niin kuin ennenkin.