Ensimmäinen (hikisen, reissaavaisen ja ystävien täyteisen) loman jälkeinen työpäivä on takana. Aamulla vierestä kömpi ihminen. Hämmentävää. Miten se siihen on tullut? Yöllä en osannut taaskaan nukkua. Kun se ihminen ei siihen viereen kuulu, vaikka se siihen niin ihmeen hyvin tuntuu sopivan. Lusikka-asennossa olisi niin kiva uinailla, mutta tyhmät aivot vain oikuttelevat. Niin myös äsken, kun sain idean kysellä eksän (eli anti-ihmisen) kuulumisia, joka on tunkeutunut pariksi viikoksi mun Suomen puoliskooni. Siivoamisen ja ystävän kertomien hyvien uutisten aiheuttama hyvä tuuleni katosi hetkeksi, kun jotain tahmeaa ja haisevaa lämähti naamalle. En pidä siitä, mitä siitä suhteesta on jäänyt jäljelle; sellainen läheisyys, että toiselle voi sanoa mitä vain. Kivoja ihmisiä ollaan kyllä molemmat, mutta ei toisillemme. Kyllästyttää se ja hymyilyttää huominen iltasuunnitelma ihmisen kanssa. Hymyilyttää enemmän. Menen nukkumaan nyt, kun täällä ei ole ketään kainaloon kuulumattomia pitämässä hereillä.