Kapteenin käsi tärisee ja pursi piirtää piruetteja. Neljä hymyilevää kalaa kaluaa Norjan rannikolla ajelehtivaa miestä. Kädet ojennettuna, kasvot sumussa, ANNO DNI 1539. Neljäs kala on kidushirviön suussa. Se täytyy etsiä ja osoittaa vierailleni. Jokainen herääminen yllättää. Että en hermostunut, että osasin metamorfoosin; muuttua kiveksi, vajota ja nousta jälleen lihana pintaan, tällä tavalla.

Paksut valkoiset seinät, kaksi korkeakarmista ikkunaa katsoo sisäänpäin. Postiluukkuja, joista tipahtaa viestejä keskelle lattiaa. Narisevat lattialaudat, jotka kannattelevat tarinoiden hampaidenharjauskierrosta. Kotini. Perjantaina en tiedä, että tämä on viikonloppu, joka repeytyy irti ajasta. Näen polkujen varsilla tuhansia valkoisia tähtiä, en valmistaudu riman ylittämiseen ja olen altis ilolle. Jokaista täytyy halata ja kahlata läpi vieraus. On aistittava toisten kuhmut ja mustelmat, muistettava yhteinen nauru ja hahmoteltava yhteistä retkeä. Itken hieman, mutta vasta lopussa ja ilman surua. Seurue rönsyilee. Se leviää hilpeästi kallioille. Jos sinä asuisit täällä täällä ei näyttäisi tältä täällä näyttää sinulta sanot. Ei niin, et sinä mahtuisi tänne turvonneine hartioinesi, joita tulevaisuus painaa, puhumattakaan suorina törröttävistä käsivarsistasi. Kyllä minä silti sinut tunnistan. Ja pelkosi. Sinä olet muuttanut jonkun toisen kotiin, käsivarrenmitan päähän minusta. Se on kaukana, kun välissä lojuu kuivettunut ja kutistunut istukka. Yhden illan teen töitä kuu kaverinani ja olen ihmeen onnellinen. Kun ponnistuksen hetki tulee, leijunkin kevyesti yli. Joku nostaa rimaa yhä ylemmäs, sentin tai pari ja minä kohoan.   

Luukusta tipahtaa jotain valkoista kuukausien takaa. Hento käsi hakkaa raivokkaasti valkeaa flyygeliä. Isn`t it one of life´s blessings? 

81569.jpg