torstai, 1. marraskuu 2007

Ei otsikkoa

 Päivät pitenevät ja öistäni tulee lyhyempiä. Unessakin lasken mahdottomia, luen olemattomia.  Jonakin aamuna herään sumun keskellä ja katseleni kaikkea likaisen nuhruisen lasin lävitse. Toisinaan herään timantin kärjellä keikkuen ja onnistun juuri ja juuri tasapainoilemaan bussiin. Bussi vie minut.

Taaskaan en tiedä mitä minulle kuuluu. Tiedän kyllä - joskin oman minuuteni suodattimen vääristämänä - miltä minun kuulumiseni näyttää. Kiirettä, hätäilyä, säntäilyä ja levottomuutta, niinkö?

 Tänään ihmettelin tuttua sävyjen käyttöä, hymynvärettä suupielessä ja teräviä käänteitä. Mutta en tunnistanut ennen kuin kerrottiin, enkä tiennyt mitä tyttö sohvan kulman takan oli käymässä läpi.

sunnuntai, 8. huhtikuu 2007

Vaijerien pituudesta

 

Langasta punottu lumipallo lennättää avaimet ikkunasta kadulle, ja perään vilahtaa iloinen hymy. Minulle, Ystävältä, ehdin tunnistamaan. Sitten kysytään ja kuunnellaan tai ei kuunnella. Miten kipeiltä sanat voivat kuulostaa, miten ne saavat pelkäämään tai varpailleen tai katumaan. Sanat harhauttavat aina vain. Ratkaisevaa on jokin muu. Mikä se on, ei ole selvää. Mutta yhdessä nauraminen on kuin sillan rakentamista. Sinunluotaminunluokse, välimatkaa taittaen.

Pienessä kädessä on viisi sormea ja pojassa on kaksi kättä ja valtava määrä toveruutta. Ja minä tiedän, että toveruus pelastaa. Äidissäkin on vain kaksi kättä, jotka saavat ihottumaa perunan kuorista, mutta yhtä paljon urheutta kuin pojassa. Voin vain olla ja välillä tuntuu, että se ei ole lähellekään tarpeeksi. On se, sen on oltava.

Tuuli heiluttaa kahden vaijerin välissä roikkuvaa lamppua. Valo osuu kylkeen, lamppu huojuu. Se ei valaise nyt. Jos vaijerit olisivat eripituiset, lamppu repsahtaisi sivuun, tai alas. Vaijerien pituuden suhde on ratkaisevaa.

 

sunnuntai, 8. huhtikuu 2007

Ei otsikkoa

Tunnen heräämiseen monta tapaa. Voi kohota lähemmäksi valveen pintaa ja vajota takaisin, ylemmäs taas ja jäädä lopulta keijumaan harmaaseen, kimaltavaan välitilaan. Iloisena tai hämmentyneenä tai peloissaan. Tai pärskähtää pinnalle vanhasta painajaisesta, jota ei enää tahtoisi kantaa mukanaan, mutta se elää ja kehittyy mukana niin kuin kasvain ja vie tilaa ja tukehduttaa. Silloin henkeä täytyy haukkoa. Voi aavistaa verhojen taakse lukitun valon kajon ja lopulta tarkistaa, että siellä se on ja tuntea häpeää tai tyytyväisyyttä tai ikävää. Tai herätä ääneen; itsepintaiseen rapinaan tai kahinaan tai surinaan tai väkivaltaiseen kolahdukseen (ja epäillä että kallon luut kolahtivat äsken pöydän kulmaan mutta mitä sille voi tehdä?) tai vieraaseen ääneen.  Voiko uneen vajota vain yhdellä tavalla? Se pakenee, jos sen yrittää puristaa etusormen ja peukalon väliin.

501759.jpg

tiistai, 20. helmikuu 2007

Korissa on keriä

Kerran kuussa matkustan kahdella bussilla kuuntelemaan. Olen oppinut, että jos ensimmäisestä myöhästyy, toinenkin on jo todennäköisesti mennyt. Ja että kun ajatuslanka katkeaa, viereisessä nojatuolissa odotetaan ja jos on tarvis, ripsuinen pää pyöritetään sileäksi, pujotetaan tärisevin käsin silmään ja ojennetaan takaisin. On aikaa. On taitoa. Kun sanotaan, että koska ollaan naisseurassa, valmistaudun kuulemaan hurjia tarinoita. Kun puhutaan miehistä, käytetään sanoja, joita en tunne. Kovia sanoja lausutaan yhteisymmärryksessä; myötätuntoisin, surullisin äänenpainoin. Mihin nämä miehet ovat menneet? Mistä he ovat tulleet? Ovatko he edes menneet? Nämä vahvat ja värikkäät naiset, näissä tuoleissa, täällä. Kerivät tarinan toisensa jälkeen auki. Katse sinkoaa rautatientorin halki tuttuun hartioiden kaareen, on taittanut sitä matkaa jo 60 vuotta. Nuori tyttö hihittää yhä sairaalan vilttien alla. Meren jäällä paistaa sama säkenöivän kirkas aurinko, aina. 

406113.jpg

sunnuntai, 18. helmikuu 2007

Ei otsikkoa

...

En minä takerru

minä kulutan maata

koitan jalalla muovata

ja katson aikatauluja

minäkin tahdon jatkua

minä kadehdin hajonneita tuoleja

enempää ei voisi tapahtua

esineet ja aikataulut

jatkavat kun olen kuollut.

...

 

 

Matti Johannes Koivu