Tv2:lta tulee - mainostauon perusteella - järkyttävä dokumentti prostituutioon ajautuneista Iranilaisista naisista. Nainen ruudussa sanoo, ettei ole koskaan ollut onnellinen, mutta toivoo, että hänen lapsensa tulisi olemaan.

Prostituutio? Hankalaa ymmärtää mitä se on. Jopa yhden illan suhteet tuntuvat pahalta, koska en halua vierasta vartaloa. Tarvitsen turvallisen ja lämpöisen kainalon, silmät, jotka katsovat hellästi suoraan minuun ja yhteisen saunareissun, ennen kuin liekki minussa herää. Sitten se kasvaa roihuksi, jota säikähdän, ennen kuin totun kehoni vaatimuksiin. Mitä prostituutio tekee ihmiselle? Voiko ruumistaan tarkastella ulkopuolelta vai joutuuko jokaisella työnnöllä kohtaamaan pienen kuoleman? Mihin kivun voi piilottaa?

Lapset? Ne, jotka tulivat melkein todeksi kahden keskenkasvuisen ajatuksissa. Niitä ajateltiin hankintoja tehtäessä ja nimetkin niillä jo oli. Arvailin, kuka saisi kiharan tukan ja kuka nauravat silmät. Tuntui melkein abortilta, kun en saakaan koskaan tavata noita aurinkoisia lapsia. Miten voi surra sellaista mitä ei ole? Millaista on surra elävän lapsensa kärsimystä? Millaista on nähdä lasten mahdollisuuksien murenevan käsiin tai katua äitiyteen ryhtymistä?

Onnellinen? Minä en usko tuohon sanaan, taaskaan. Minä pyörittelen määritelmiä, halkaisen hiuksia ja saivartelen. Minä kuvittelen olevani onneton, koska en tunne nälkää, en kuolemanpelkoa enkä edes kylmää.

Mitä teen minä? Käännän kanavaa ja seuraan jokapäiväistä pullamössöä, addiktoivaa viihdettä. Miten minä pelastan tämän maailman?!